Synnytyskertomus

Synnytys tapahtui raskausviikolla 39 +2 eli siis 14.4.2021. Laskettu aika oli 19.4. Mutta aloitetaan ihan alusta.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä 12.4. alkoivat kipeät supistukset, jotka jatkuivat koko päivän. Kipu ei äitynyt missään vaiheessa niin suureksi, ettei sen kanssa olisi pärjännyt. Nojailin säkkituoliin ja yritin tehdä jotain viemään ajatukset pois kivusta. Illalla otin yhden panadolin jotta saisin nukuttua.

Supistukset jatkuivat vielä aamulla. Kävin saunassa aamupäivästä ja lämpö auttoi kipuihin ihan selvästi. Sen jälkeen kipeät supistukset vähän niin kuin loppuivat kokonaan, mikä oli pieni pettymys. Olin jo ollut täysin siinä uskossa, että nämä nyt ovat niitä oikeita supistuksia ja kohta lähdetään sairaalaan. Tiistaina oli päivällä vielä neuvola-aika, joten kävimme siellä normaalisti. Kerroin supistuksista ja neuvolatäti oli sitä mieltä, että kyllä nuo ihan oikeilta supistuksilta kuulostivat ja että kyllä se vauva sieltä on jo tulossa. Varmuuden vuoksi varattiin vielä seuraava aika, vaikka hän kyllä epäili tarvitaanko sitä.

Samana päivänä, illalla, istuin puolisoni kanssa sohvalla pelailemassa. Kävin vessassa ja asiat toimitettuani tajusin, että nyt lorahti pönttöön jotain ihan muuta kuin pissaa. Tuli toinenkin lorahdus ja tajusin laittaa kättä alle. Totesin nesteen olevan väritöntä ja hajutonta. Ehdottomasti ei pissaa.

Soitimme siinä sitten sairaalaan, että nyt meni lapsivesi. Sairaalassa kehotettiin tulemaan käymään, niin tarkistetaan tilanne. Siellä varmistettiin että kyllä, lapsivettähän se oli, otettiin käyriä ja neuvottiin tulemaan huomenna aamulla uudestaan. Siinä samalla kipeät supistukset palasivat.

Ajattelin että yö menisi samalla tavalla kuin edellinen; että yksi panadol ja lämpötyyny riittäisivät. Eivät riittäneet. Alkuyöstä pystyin vielä edes jotenkin torkahtelemaan supistusten välissä, mutta loppuyöstä supistuksia tuli jo niin taajaan, ettei nukkumisesta tullut mitään. Kipu oli aivan jotain kamalaa. Yritin heilutella lantiota supistuksen aikana, jotta kipu olisi ollut edes jollain tapaa siedettävää. Silti ei tullut mieleenkään herättää puolisoa ja lähteä sairaalaan. Ajattelin että kestäisin aamuun asti, kun meidän oli tarkoituskin mennä takaisin sairaalaan.

Noh, aamu tuli ja en pystynyt kivuiltani enää edes puhumaan. Kello oli vasta seitsemän ja lääkäriaika oli vasta yhdeksältä, mutta puolisoni teki päätöksen ja alkoi tilailla taksia. Kävin suihkussa ja laitoin vaatteet päälle. Sukkia en saanut enää itse jalkaan; ne piti puolison pukea minulle. Taksimatkan aikana tuli kolme supistusta. Ne tuntuivat aivan hirveiltä.

Kun päästiin sairaalaan, niin siellä onneksi henkilökunta tajusi ihan vain naamastani, että mistä oli kyse. Meidät kiidätettiin aika nopeasti siitä käyriä ottamaan. Hoitajat kyselivät minulta milloin mitäkin ja puolisoni vastasi, koska minä en vieläkään pystynyt puhumaan tai ylipäänsä keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen kipuun. En muista kauheasti yksityiskohtia näistä hetkistä. Kohdunsuu tarkistettiin ja se oli neljä senttiä auki. Meidät juoksutettiin synnytysosastolle.

Olin toivonut ammetta ja ammehuoneen me saimmekin. Pääsin altaaseen ja puolisoni suihkutteli lämmintä vettä selkääni. Se tuntui ihanalta ja lievitti kipua huomattavasti. Kun siinä oli hetki mennyt, hoitaja kysyi haluaisinko jotain muuta kivunlievitystä. Sanoin että ilokaasua voisin kokeilla. Mutta melkein välittömästi tämän jälkeen tunsin ponnistamisen tarvetta. Hoitaja kysyi tuntuuko niin kuin olisi kakkahätä. Vastasin että tuntuu siltä niin kuin jotain olisi tulossa ulos! Koska nimenomaan siltä se tuntui.

Kohdunsuuta tarkistettiin taas ja se oli kokonaan auki. Nojasin altaan reunaan ja ponnistin tällaisessa asennossa alkuun. Päälaki alkoi pilkistää ilmeisesti jo aika varhaisessa vaiheessa. Itsehän en nähnyt tai tuntenut mitään tuloksia, joten jossain vaiheessa alkoi jo ihan usko loppua. Kipu oli aivan kamalaa ja mietin, että ei se tule ikinä ulos. Kerran tunsin ponnistamisen jälkeen, miten pää nousi hieman takaisin ylöspäin. mutta kätilöiden kannustus sai jaksamaan pusertamista.

Kätilöt ehdottivat loppuvaiheessa asennon vaihtamista. Epäröin ensin, mutta päätin luottaa kätilöihin ja siirryin altaassa selin makuulle. Supistukset sattuivat enemmän tässä asennossa, mutta loppujen lopuksi asennon vaihtaminen oli järkevä ratkaisu. Loppujen lopuksi pää syntyi ja sen jälkeen loput vauvasta yhdellä ponnistuksella. Vauva lompsahti veteen ja nousi pinnalle kuin korkki - näin puolisoni sitä kuvaili. Kätilä hamuili vauvan äkkiä ylös vedestä ja nosti rinnalleni. Vauva päästi pienen parahduksen, mutta rinnallani oli aivan hiljaa ja tyyni. Todella rauhallinen.

Tästä minut kävelytettiin vielä takaisin normi synnytyshuoneen puolelle. Olin vähän pyörältä päästäni kaikesta tapahtuneesta, niin en muista kaikkia yksityiskohtia. Sen muistan, että seisoin sängyn vieressä, kun sitä laitettiin minulle valmiiksi ja yhtäkkiä huomasin, että verta loiskahti jalkoihini. Katselin sitä ja mietin, että mitäs nyt ja kätilöt olivat vain: älä välitä siitä, kiipeä sänkyyn vain. Siinä sängyssä odotettiin, että istukka tuli ulos, leikattiin napanuora ja sitten paikkailtiin vahingot. Olin saanut yhden pienen repeämän, siihen laitettiin viisi tikkiä.

Vauva syntyi klo 10 ja sairaalaan olimme saapuneet kello kahdeksan maissa. Että sellainen nopea, kiva toimitus. Lapsivuodeosastolla olin kaksi yötä, perjantaina lähdimme jo kotiin. Sairaalassa oli todella täyttä; olin kolmantena potilaana kahden hengen huoneessa, joten sen takia minut kotiutettiin ilomielin niin nopeasti ja samoin olin iloinen päästessäni kotiin niin nopeasti. En saanut nukuttua sairaalassa käytännössä yhtään, joten kolmen vuorokauden valvomisen jälkeen olin aika loppu. Kotona söin kalakeittoa, kävin suihkussa ja nukuin tunnin päiväunet. Ja tunsin oloni jo paljon paremmaksi.