Tuulimunavauva

Odotamme vielä, että normaali kuukautiskiertoni alkaisi ja vasta sen jälkeen jatkamme vauvantekoprojektia. Huhtikuussa tulee täyteen vuosi vauvaprojektia. Ehkä jossain siinä vaiheessa soitan lääkärille ja kysyn, millon sitä pääsisi johonkin lapsettomuustutkimuksiin. Muuten ei mitään mielenkiintoista. Kiukku ja suru alkavat jo vähän helpottaa. Huomaan itsestäni, että mieli ei palaudu jatkuvasti lapsettomuuteen ja suruun. Aiemmin lapsettomuus leijui kuin musta pilvi pääni päällä mihin ikinä liikuinkin. On parempi suunnata ajatukset eteenpäin. Ei saa jäädä pyörimään menneessä. Siitä tulee vain hulluksi. Muutenkin kevättä kohti kuljetaan; valon määrä kasvaa päivä päivältä. Samalla tavalla täytyy vain katsoa tulevaisuuteen toiveikkaana. Ei sitä muutakaan voi. Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun Ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu -- Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa L

"Elämässä tulee eteen monenlaisia ongelmia ja vastoinkäymisiä. Yksi murtuu niiden alle ja lakkaa yrittämästä. -- Toinen toipuu rankoistakin kokemuksista ja jatkaa elämäänsä. -- Selitys siihen, miksi joku lamaantuu ja toinen ei, on resilienssissä." Törmäsin tänään juttuun, josta yllä oleva on suora lainaus (linkki lähteeseen alla). Suosittelen lukemaan koko artikkelin, koska tämä todella kolahti. Vaikeuksista selviytyminen vaatii tietynlaisia luonteenpiirteitä: sopeutumis- ja selviytymiskykyä, rohkeutta, uskallusta, realistista optimismia ja aktiivisuutta. Resilientti ei silti ole jääräpää; hän osaa myös pyytää apua tarvittaessa. Avun pyytäminen vaatii myös rohkeutta. Kun vaikeudet yllättää, edes yksi läheinen ihminen voi riittää selviytymiseen. Kumpaan joukkoon sinä kuulut? Siihen joka murtuu vai siihen joka selviytyy ja jatkaa elämäänsä? Lähde: Anna: Resilienssi ei ole pelkkää sopeutumista (viitattu 14.2.2020).

Tänään verta tuli jo hieman vähemmän kuin eilen, tarkoittaen siis sitä että jos aiemmin oltiin tasolla kuukautiset potenssiin kaksi, nyt ollaan normaalien kuukautisten tasolla. Töistä lähtiessä mietin: tänään voisikin kävellä kotiin! Kaksi korttelia myöhemmin sydämeen alkaa pistää ja hengittäminen on hankalaa. Minä: Ööö, tarkemmin asiaa ajateltuani taidankin mennä bussilla. Lopputulos: pääsin vähän alle puoliväliin, kävin kukkakaupassa ostamassa kimpun tulppaaneja (koska kukat piristävät) ja menin loppumatkan bussilla kotiin. Ai että rakastan anemiaa. PS. Kun puolisoni tuli kotiin, hän ensimmäiseksi tokaisi: "Ootsä vähän kalpee?" En kyllä yhtään ihmettele.

Yöllä alkoi tulla verta. Ja oikein kovasti. Tällä kertaa lakanat onneksi säästyivät. Eilen aamulla tuli vessassa pyyhkiessä hieman pinkkiä verta paperiin. Pikkuhousuihin ei tullut mitään. Laskin päivät ja totesin, että se voi olla kuukautiset ja laitoin siteen. Koko päivänä ei ollut kipuja, ei verta, ei mitään. Ok, eli ei siis vieläkään mitään toivoakaan siitä, että asiat kulkisivat tuttuja, totuttuja ja turvallisia latuja. Ei, tämä latu vie sysisynkkään korpimetsään. Ja sitten tosiaan yöllä se taas alkoi. Verenvuoto on tässä aamupäivänkin ollut sellaista kohtuu voimallista ja kipuja oli sen verran, että yhden buranan jouduin ottamaan. Ei kuukautiset nyt yleensä näin voimallisesti ala. Puolisoni huolestui niin kovin, että päätimme jäädä kotiin ja skipata sukuloinnit, mihin meidät oli kutsuttu. Laskimme että matkoihin olisi mennyt yli tunti per suunta ja siihen olisi kuulunut paljon seisoskelua ja kävelyä bussipysäkeillä. Ei kamalan houkuttelevaa, kun toinen vuotaa verta kuin pistet