Tuulimunavauva

Tänään oli rakenneultra. Jännitin tätä hieman etukäteen. Pelkäsin, että jos sieltä kumminkin löytyy jotain poikkeamia sydämestä tai jostain. Mutta kaikki näytti olevan hyvin. Meillä oli aivan ihana ultralääkäri. Hän ensin kävi läpi vauvan päästä varpaisiin ja samalla selosti koko ajan, mitä nyt tutkitaan ja miltä sydämen kuuluu näyttää ja niin edelleen. Oli ihanaa, ettei tarvinnut katsella vain ruutua hiljaisuuden vallassa monta kiduttavaa sekuntia ja miettiä itsekseen, että mitä nyt tapahtuu. Sai saman tien kuulla, että kaikki näytti ihan hyvältä. Lopuksi tämä lääkäri sitten katsoi kaikki samat jutut vielä uudelleen hiljaisuudessa läpi, että varmasti ei jäänyt mitään huomaamatta. Hän myös osasi antaa aikaa pelkästään vauvan katselullekin ja kuvien ottamiselle. Aivan ihanaa! Vähän aikaa sai vain ihastella, miten vauva laittoi koko ajan kättä naaman eteen. Hän tosiaan tykkää heilutella käsiään. Oli jopa vähän hankaluuksia saada nättiä profiilikuvaa hänestä, kun käsi oli jatkuvasti menos

Olen kuullut tarinoita tällaisesta ihanasta keskiraskaudesta. En ole kokenut sellaista itse. Aamuisin on vieläkin huono olo, mutta se tuntuu keskittyvän nyt vain sinne aamuun. Sitten kun on saanut aamupalan syötyä se pahoinvointi katoaa. Sen sijaan on ihan vaan muuten raskas ja hankala olo. Kävin juuri vaa'alla ja totesin, että painoa on tullut tässä raskauden aikana noin viisi kiloa. Viisi kiloa! Se on tällaiselle pienelle naiselle aika paljon. Ei ihme jos on raskas olo, tai jos vatsa- ja selkälihakset on lujilla tällaisen lisäpainon kannattelun kanssa. On tämä niin hankalaa aikaa kaikin puolin. Tässä ei voi muuta kuin opetella armollisuutta itselleen. Nyt täytyy ottaa vähän hitaammin seuraavat kuukaudet, mutta sitten se helpottaa. Ja hei, ollaan jo puolivälissä! Pääsin jo näin pitkälle, kyllä sinne loppuunkin päästään.

Tänään oli taas neuvolakäynti. Viimeksi oltiin ihan vaan hoitajan juttusilla, tänään lääkärin. Aikalailla samoilla mentiin kuin viimeksikin: kuunneltiin sydänäänet, juteltiin ja siinäpä se. Sydänäänet löytyivät taas tosi nopeasti ja helposti, ja hyvältä kuulostivat. Ei mitään omituista. Kohtu kasvanut normaalisti, painokin noussut ihan mukavasti. Kaikki hyvin siis. Pahoinvointi on pysynyt aisoissa kuten tähänkin asti, kun vaan noudattaa kellontarkkaa ruokailurytmiä. Vähän on ollut väsymystä ja semmoista heikotusta, kun aamulla nousee portaat. Aloin syödä rautalisää tuon multivitamiinin lisäksi ja se on tuntunut auttavan. Lääkäri sanoi, että se on ihan ok ja voi tosiaan ottaa sitä rautalisää vaikka joka toinen päivä. Se rauta kun tuppaa laittamaan mahan sekaisin. Hyvä tietää, etten oo siinä tehnyt mitään väärää ja voin siis jatkossakin sitä rautaa napsia. Ostin sellaisen kirjan, jossa on vauvanlelu virkkausohjeita. Aloin tekeen sen mukaan lohikäärmehelistintä. Se onkin jo aika pitkällä.

Tänään oli toinen neuvolakäynti. Jännää! Näin pitkälle ei olla aikaisemmilla kerroilla päästy. Neuvolassa katsottiin läpi aiemman labrakokeen tulokset (ei mitään omituista siellä), kuunneltiin sydänääniä ja juteltiin. Kun oli sydänäänien vuoro, neuvolatäti oli ihana, kun hän sanoi "Älkää sitten säikähtäkö, tässä voi mennä hetki, ennen kuin ne saadaan kuulumaan" ja sitten saman tien kun hän löpsäytti sen sondin mun mahan päälle, niin siellähän ne oli. Hyvin kuuluivat ja tasainen jyskytys oli. Kaikki siis hyvin sielläkin. Paino oli hieman noussut, mutta ei mitenkään oudosti. Aika maltillista ollut. Juteltiin miten on mennyt ja millainen on olo. Onko on ollut tunteiden ailahtelua hormonien takia? Omasta mielestäni olen ollut aika positiivisella mielellä, yllättävänkin, ottaen huomioon miten rankkaa tämä pahoinvointi on ollut. Niin ja se pahoinvointi... Ehkä se alkaa jo hieman helpottaa. Ainakin pystyn käyttämään jo taas housuja. Aiemmin housut painoivat mahaa huonolla tavalla ja

Raskausviikko 12 meneillään ja tänään oli ultraäänitutkimus. Hieman jännitti etukäteen, sen verta huonoja kokemuksia ollut. Kaksi kertaa tullut jo aiemmin käytyä, viimeisin noin vuosi sitten, eikä kummallakaan kerralla sieltä tullut kuin huonoja uutisia. On ollut vaikea asennoitua siihen, että olen oikeasti raskaana. Siitäkin huolimatta, että käytiin siellä varhaisultrassa. Mietin vain, että ehkä se oli vain ilmavaiva tai jotain vastaavaa, eikä mikään sydän, mikä siellä välkkyi. Ehkä se sittenkin on vain tuulimuna. Mutta. Tänään näkyi kuvissa jotain ihan muuta. Näkyi pää. Kroppa. Jalat, kädet. Onko tuo pieni korvalehti? Ja tuossa nenä? Siellä ihan oikeasti on jotain. Jotain elämää. Tätä on vaikea sisäistää. Menee varmaan hetki, ennen kuin tajuan tämän. Olen niin onnellinen, etten ole ollut pahoinvoiva turhan takia. Niin, ja pahoinvointi... Se ei ole siis helpottanut vieläkään. Viikossa tulee oksennettua 1 - 2 kertaa, vähintään. Läheltäpiti tilanteita on vielä useammin. Pystyasento tunt

Ihan kamalan huono olo. Koko ajan. Olen koettanut syödä tasaisesti. Kaksi lämmintä ateriaa päivässä, aamupala ja iltapala. Näiden välissä hedelmiä, kaurakeksejä ja vettä. Olen levännyt paljon. Monasti olen iltapäivästä töiden jälkeen pitänyt pienet päikkärit. Kyllähän nämä auttavat vähäsen... aina hetkeksi aikaa. Mutta silti on kamala olo. Laskurin mukaan eletään viikkoa 9+6. Viimeistään viikolla 14 pitäisi pahoinvoinnin helpottaa... Sitä odotellessa.

Käytiin eilen varhaisultrassa ja kyllä siellä jotain on! Pieni, päästä peppuun seitsemän milliä, vähän maapähkinän muotoinen elämän alku. Sykekin näkyi jo. Pienen pieni sydän tuikki näytöllä kuin tähti pimeällä taivaalla. Ihan on oikean kokoinen ikäisekseen ja kaikki näyttäisi olevan pienellä hyvin. Ihan uskomaton tunne! Olin niin valmistautunut siihen, että ei siellä taaskaan mitään ole. Kun hoitaja sanoi, että sykekin näkyy, reaktioni taisi olla: "Oikeesti?!" Kyllä, ihan oikeesti olla nyt tällä kertaa raskaana. Ehkä lähipäivinä tämä ajatus alkaa iskostua tajuntaan. Nyt sitten odotellaan, katsellaan ja toivotaan, että kaikki etenee ihan hyvin tästä eteenpäinkin. Ei mitään hassuuksia, ei mitään yllätyksiä. Vain sellainen täysin normaali, täysin tavallinen, todella tylsä raskaus, kiitos!

Muistan kyllä edellisestä kerrasta sen verran, että jossain vaiheessa tuli sellainen epämääräinen huono olo. Mutta että se tuli näin äkkiä! Sitä en muistanut. Aamulla kun kiipeää yläkertaan (kyllä, meidän makuuhuone on alakerrassa, keittiö yläkerrassa. Rinnetontti niin what can you do?) jalat on ihan hervotonta makaronia, kaiteesta saa pitää kiinni ihan tosissaan ja kun ylös pääsee, niin vähän jo sydän pompottaa. Yhtenä aamuna tämän urotyön jälkeen oli pakko hetkeksi mennä sohvalle makaamaan ja nostaa jalat ylös, koska iho muuttui ihan nahkeaksi ja sormet kylmiksi. Iltaisin sohvalla istuessa on vaikea löytää hyvää asentoa. Mihin vain asentoon meneekin, niin tuntuu kuin kivi olisi mahassa, joka painaa palleaa ja ahdistaa. Kylkiasento tuntuu parhaimmalta, mutta se sitten käy pidemmän päälle niskaan. Sama yöllä; selällään nukkuminen on ihan kamalaa! Koko ajan painaa mahasta. Yöpuvun housut lensivät heti pois. Niitä ei todellakaan pysty pitämään, hiertävät ja painavat ihan kamalasti. V

Kuukautiset on myöhässä tällä hetkellä n. 5 päivää, joten tein raskaustestin huvin vuoksi ja urheilukannalta. Ja se on positiivinen! Olo ei ole iloinen, pikemminkin hämmentynyt. Vähän väsynyt. Iloitaan sitten kun sillä on pulssi, on ajatukseni. Seuraavaksi pitää varmaan soitella neuvola-aikaa. Ajattelin myös varata varhaisultran yksityiseltä. Sinne voi mennä 6. raskausviikolla eli pauttiarallaa viikko 35 minulla. Toivotaan parasta...

Oletko taipuvainen juuttumaan murehtimiseen? Huolehditko asioista paljon etukäteen? Koetko epämääräistä jatkuvaa ahdistusta tai levottomuutta? Jos kaipaat tilanteeseen muutosta, voi ahdistuksen omahoito-ohjelmasta olla sinulle hyötyä. - Ahdistuksen omahoito, Mielenterveystalo.fi Löysin tämän mielenkiintoisen sivuston ihan vain sattumalta. Ahdistuneisuuden ja stressin hoidossa näyttää olevan paljon yhteistä. Monet oireistakin on samoja. Ahdistuneisuus ja stressi taitavat kulkea vähän käsi kädessä; stressi aiheuttaa ahdistusta ja ahdistuneisuus vahvistaa stressiä. Tämä sivusto vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Suosittelen kurkkaamaan, jos kärsit stressistä tai ahdistuneisuudesta!

Ei mitään uutisia. Kuukautiset tuli ja meni. Ainakin kuukautiset ovat alkaneet muuttua vähän normaalimmiksi. Ne eivät ole olleet enää niin runsaita, että saman tien alkaa huippaamaan. Että se edes. Laskurin mukaan hedelmällisen hetken pitäisi olla näillä näppylöillä. No joo. Niin monta kiertoa on mennyt jo ilman mitään tuloksia, että katsoo nyt. Vielä viimeiset lomat olisi tässä heinä-elokuun taitteessa. Loman jälkeen ajattelin soittaa sitten jo jotain lääkäriaikaa, että päästäisiin tarkempiin tutkimuksiin. Jos vaikka syksyllä tärppäisi! Tsemppiä sinne kaikille teille, jotka yritätte kovasti!

Tänään kuukautiset olisi ollut kaksi päivää myöhässä. Mietin aamulla, että voisi kokeilla sitä raskaustestiä, jonka menin ostamaan optimisesti jo useita kiertoja sitten. Noh... Sellainen ruskea tahra oli tullut housuihin yön aikana ja kun pyyhin, lisää ruskeaa verta tuli paperiin. Eipä siinä sitten mitään. Ainakaan en ehtinyt tuhlaamaan testiä. Turhauttavaa. Taaskaan ei mitään. Ei auta muu kuin yrittää uudelleen. Ja jatkaa stressin lievitystä. Kesäloman jälkeen voisin soittaa johonkin. Ollaan kuitenkin yli vuosi jo yritetty ilman tuloksia.

Ei mitään uutta auringon alla. Olen jatkanut stressin päihittämistä hengitysharjoituksilla. Olen lisännyt siihen myös mielikuvaharjoituksia tyyliin: kuljet kuusimetsässä/istut laiturilla jne. Joitain notkahduksia on tapahtunut, mutta muutoin olo on muuttumassa parempaan päin. Mieheni sisko tosiaan on jo ihan viimeisillään raskaana. Joten kaikilla kissanristiäisillä, missä hän on, on loputonta vauvapuhetta. Kun huomaan oman olotilan muuttuvan kokoajan kireämmäksi ja epämukavammaksi, olen keskittynyt hengittämiseen ja mukaviin mielikuviin. Onneksi koronan takia kissanristiäisiä on ollut huomattavasti vähemmän kuin mitä niitä normikesänä olisi. Hah, jotakin hyvää siinäkin siis! Loppuviikosta pitäisi alkaa kuukautiset. Yritän olla rauhallisesti vaan, enkä jännitä liikaa. Muista hengittää. Se on hyvä kikka.

Olen nyt pauttiarallaa kuukauden päivät koettanut keskittyä stressin lievittämiseen, joten hyvä aika tarkastella miten on mennyt. Asetin tavoitteiksi harrastaa kävelylenkkejä luonnossa, käsityöt/värityskirjat ja musiikin kuuntelu, sekä syvähengitysharjoituksia. Kävelylenkkejä ei ole tullut tehtyä nyt ihan joka päivä... Tähän väliin osui ikävästi nuhanpoikanen, joten se on hieman estänyt urheilua. Mutta heti kun nuhasta selvisin, lähdin kävelylenkille! Otin myös puolisoni mukaan, koska onhan nämä keskenmenot häneenkin vaikuttanut ja hänelläkin on stressiä. Myös miehen stressillä voi olla vaikutusta lapsettomuuteen. Kävelyjä voisi yrittää jatkossa vielä säännöllisemmin; ainakin aina kun sää sen sallii. Käsitöitä ja värityskirjoja en ole ehtinyt tekemään juurikaan tämän kuukauden aikana. Onnistuin innostumaan pelaamaan taas pitkästä aikaa tietokoneella, joten se on vienyt aikaa... Tässä täytyy petrata jatkossa. Syvähengitystä olen harrastanut varsinkin iltaisin ennen nukkumaan menoa

Kuukautiset alkoi, sellaiset kuusi päivää myöhässä. Eivät alkaneet myöskään millään alkuvaroituksella, vaan sellaisella hanat auki -tyylillä. Hieman omituista, mutta eipä minun kuukautisissa ole ollut mitään normaalia ollutkaan sellaiseen puoleen vuoteen.

Tukkoinen olo. Vähän särkee paikkoja. Pikkuisen lämpökin yritti tuossa aamulla nousta, vaikka nyt se kuume onkin jo laskenut. Koronaa? No, ei nyt sentään. Luulen, että syypää on pikemminkin viikonloppuna tehdyissä kävelylenkeissä ja tomun määrässä, mitä niillä nielin. Olen aiemminkin saanut nuhan oireita katupölystä. Laitoin eilen vähän nasolinia nenään, että saisin valumisen lakkaamaan. Tänään tajusin katsoa pakkausselosteen ja niinhän siellä lukee, että jos epäilet olevasi raskaana, käyttöä ei suositella. En usko että olen ihan vielä raskaana... Yhden laskurin mukaan ovulaatiopäivä olisi tänään, toisen laskurin mukaan vasta loppuviikosta. Joten tuskin? Mutta eipä sitä voi varmuudella kieltääkään. Vaikka kuukautiset olisivat säännölliset, ovulaation ajankohdassa voi olla hieman vaihtelua. Joten ei nasolinia. Ei aspiriinia. Panadol ei ole niin vaarallista, mutta enpä taida sitäkään ottaa, jollen ihan ole kuolemankielissä.

Luin tämän artikkelin stressistä ja hedelmättömyydestä, sekä niiden yhteydestä. Lapsettomuus aiheuttaa stressiä ja masennusta, mutta voiko stressi myös aiheuttaa lapsettomuutta? Tästä ei ole täysin varmaa tutkimustulosta, mutta stressin lievitys lisää jo itsessään niin paljon elämänlaatua, että ei siitä voi haittaakaan olla. Joten! Seuraava etappi on lievittää stressiä. Yleltä löytyi sitten taas artikkeli stressin lievitämiseen. Tässä on jo aika paljon tavaraa, joten napataan sieltä nyt edes pari nyt näin alkuun: "10 minuutin mittainen kävelylenkki." Tämä kuulosti järkevältä. Olen itsekin huomannut omassa kropassa, että luonnossa liikkuminen helpottaa oloa fyysisesti ja henkisesti. Tuo 10 minuuttia päivässä on niin vähän, että sen lisääminen ei pitäisi olla ongelma. Se on asenteesta kiinni! "Kuuntele musiikkia. Tee käsitöitä." Olen harrastanut virkkausta koko pienen ikäni. Se on tosiaan kyllä aika kivasti aivoja nollaavaa toimintaa. Samoin kuin väritys

Noh, tänä aamuna vessassa tuli pyyhkiessä pinkkiä verta. Kuukautiset... Ehdin jo olemaan varovaisen optimistinen. Tilasin raskaustestinkin apteekista. No, sitä ei tarvita enää.

Nyt on jo kolmas aamu peräkkäin, kun on ollut vähän huono olo. Alkuun ajattelin, että ehkä tämä johtui siitä vain vähän homeisesta tuorejuustosta, josta napsin homepilkut pois, mutta en tiedä... Voisiko tämä olla enne? Hyvä merkki? Voisiko olla, että tässä kierrossa tärppäsi? Ainakin tällä kertaa yritimme oikein tosissamme tulla raskaaksi... Noh, kohta se selviää. Kuukautisten pitäisi alkaa periaatteessa tänään, jos ne haluavat olla aikataulussa.

Koronan myötä monissa lähteissä on puhuttu kriisin yli selviytymisestä. Minua itseäni korona ei ole kamalasti koskettanut. Työpaikka ei ole lähtenyt alta, puolisollakin on töitä riittänyt. Riskiryhmään kuuluvia tuttuja ei ole ihan kamalasti. Työt ovat hoituneet etänä. En ole kamalan huolissani. Enemmän olen murehtinut tätä lapsettomuuttani. Se on tällä hetkellä se suurempi kriisi pääni sisällä. Mutta ne samat neuvot, joita on annettu koronaan, auttavat myös lapsettomuuteen. Aika usein puhutaan vaikuttamisesta. On olemassa asioita, joihin pystyt itse vaikuttamaan. Ja sitten on asioita, joihin et pysty. On tärkeää havaita nämä erot ja koettaa keskittyä niihin asioihin, joihin pystyy vaikuttamaan. Oma terveys. Kuntoilu. Hyvinvointi. Rakkaus. Parisuhde. Ystävät. Nämä ovat asioita, joita pystyt vaalimaan omilla teoillasi. Ja sitten on asiat, joihin et voi vaikuttaa. Keskenmeno. Lapsettomuus. Et voi estää keskenmenoa tahdonvoimallasi. Et voi myöskään aiheuttaa keskenmenoa tahdonvoimall

Sain juuri kuunneltua loppuun tämän loistavan Ylen podcastin nimeltä Naisen kosto , löytyy mm. Spotifysta. Podcastissa käsitellään kostoa, vihaa ja naisen aggressiota, joka vieläkin nyky-yhteiskunnassa nähdään tabuna. Tämä sai ajattelemaan omiakin tunteita, mitä nämä keskenmenot ovat herättäneet, ja auttamaan ymmärtämään niitä, mistä ne johtuvat. Ja mitä tärkeintä, hyväksymään ne, sillä myös kostonhimo ja vihan tunteet kuuluvat normaaliin elämään, siitä huolimatta että naisella näitä tunteita ei yleisesti hyväksytä. Ja olihan tämä hauska podcast! Nauroin ääneen muutamassakin kohdassa. Todellakin työpäivän piristys.

Eilen aamulla tuli hieman pyyhkiessä verta. Laitoin siteen ja jäin odottamaan yötä. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, silloin pitäisi tulla verta enemmänkin. Ehkä pääsen testaamaan niitä lääkkeitä mitä sain. Mutta sitten... Ei mitään. Vuoto pysyi niukkana yöllä. Oli niukkaa tänä aamunakin. Siteeseen on tullut vain pieniä likatahroja. Tämä on todella rasittavaa touhua. Ihan kuin kohtuni tietäisi. Se tietää, ja se kiusaa minua. Mikä paskiainen.

On ollut viimeaikoina kamalan hankala löytää seksin iloa. Tuntuu siltä kuin kroppani yrittäisi ehdollistaa minua siihen, että seksi on pahasta. Sen verta monta kertaa se on johtanut kamaliin kipuihin ja verenvuotoon. Muutenkin kun lastenteon ajatteleminenkin vetää mielen apeaksi, seksiä ei kamalasti tee mieli. Seksistä kun nyt sattuneesta syystä tulee aina lastenteko mieleen. Joten olen koettanut viedä ajatuksia pois lastenteosta ja keskittyä hetkeen. Siihen miltä se seksi tällä hetkellä tuntuu. Turha murehtia sitä lopputulosta tai tulevaisuutta; ne ovat siellä, sinä olet tässä. Nauti hetkestä. Pitää harrastaa seksiä. Pitää vaalia kumppania ja yhteisiä hetkiä. Jos sivutuotteena tulee se lapsi jossain vaiheessa, niin se on sitten mukava yllätys. Se on varma, että mitään ei tapahdu, jos ei harrasta seksiä.

No niin. Tuli sitten käytyä lääkärissä, vaikka se meni juuri niin kuin olin uumoillutkin: mitään ei selvinnyt. Tai no, selvisi että kohdussa ei näy mitään sinne kuulumatonta. Täysin normaali; ei poikkeamia, ei mitään selvää rakenteellista syytä, miksi raskautuminen ei onnistuisi. Munasarjatkin näyttivät ihan normaaleilta. Ei mitään selitystä sille, miksi vuodan verta ihan sairaasti värssyn välein. Sain nyt sitten lääkettä, mitä tulee ottaa, jos tulee runsasta vuotoa. Sen pitäisi hillitä sitä. Jatkotutkimuksena halusi, että otetaan verenkuva, jos vaikka nämä ajoittaiset anemiat ovat vaikuttaneet jollain tapaa. Foolihappoa ja D-vitaminia tulee syödä. Jos vielä puolen vuoden päästä ollaan samassa tilassa, niin sitten mennään jatkotutkimuksiin. Näillä mennään.

Yöllä verta alkoi tulla oikein urakalla. Heräsin kaksi kertaa vaihtamaan sidettä. Ensimmäisellä kerralla kun kävin vaihtamassa, myös mahakipu muuttui kovaksi. Laitoin lämpötyynyn mahan päälle ja vaikka se tuntui helpottavan vähän, se ei vienyt kaikkea kipua pois. Mietin jo pitäisikö hakea buranaa ihan vaan sen takia, että saisin nukuttua yöllä, mutta lopulta jotenkin onnistuin nukahtamaan kivusta huolimatta. Toisella kertaa kun kävin vaihtamassa sidettä, kipua ei ollut enää juurikaan. Vain sellaista lievää jomotusta, jonka lämpötyyny onnistui viemään pois. Nyt väsyttää. Onko näiden verenpurkausten aina pakko tapahtua yöllä?

Eilen aamulla kun olin vessassa paperiin tuli pyyhkiessä hieman ruskeita veren rääppeitä ja sitten sellaista hennon punertavaa, juuri ja juuri erotettavissa olevaa väriä. Noh, kuukautiset kenties? Laitoin siteen. Ja sitten koko loppu päivänä, ei mitään. Ei verta, ei kipua. Itse asiassa unohdin koko aamuisen ja vasta vessassa käydessä nähdessäni putipuhtaan siteen muistin, että aa, tosiaan, aamulla taisi olla jotain. Se tuntui jo niin kaukauselta asialta, että mietin oliko se unta. Tänään tässä aamulla tuli taas pyyhkiessä hieman jotain. Ei paljoa, mutta selkeästi pinkkiä. Kuukautiset kenties? Vähän hidas aloitus... mutta muuten päivien mukaan se voisi olla. Mutta hitto tätä sekoilua. Voisiko tämä kroppa pikkuhiljaa päästä takaisin normirytmiin? Odotan hetken, ettei verta vuotavana tarvitse mennä tutkimuksiin, mutta sen jälkeen soitan kyllä heti yksityiselle ja menen tutkittavaksi. Eihän siellä välttämättä ole mitään, mutta saisi sitten edes sen mielenrauhan, ettei tarvitse miettiä

Koronavirus -pandemia levisi myös Suomeen ja sen myötä kaikki meni sekaisin. Työpaikat alkoivat kovaa vauhtia suosia etätyötä, lennot peruttiin, julistettiin poikkeustila, kaupat tyhjenivät vessapaperista ja mitä kaikkea muuta. Tuntuu siltä, että tämä on todella huono hetki miettiä raskauden yrittämistä. Mietin pitäisikö sittenkin vielä jatkaa niiden kondomien käyttöä. Mutta toisaalta... Milloin on hyvä aika yrittää raskaaksi tulemista? Aina on jotain. Aina tulee jotain pientä ja ikävää. Toisinaan se ikävä on vähän isompi isku, kuten nyt tämä koronapaniikki. Koskaan ei ole hyvä aika yrittää. Ja juuri siksi aina on hyvä aika yrittää.

No, oliko nämä nyt sellaiset normaalit, ei mitään kummallisuuksia, ihan vaan tavalliset, kuukautiset? Hmmm. No ei. Alkoi tosi normaalisti sellaisella pienellä, ruskealla vuodolla. Sitten muuttuivat tosi runsaiksi ja hetken sain pelätä, että kohta taas huimaa rapuissa ja aloin syödä (taas) rautaa. Sitten ne vähän niin kuin loppuivat seinään. Ei mitään ruskeaa, niukkaa vuotoa, vaan ensin hana täysille auki ja sitten hana kokonaan kiinni. Ja kun tein hieman jumppaa kuukautisten loppumisen jälkeen, jumpan jälkeen mahaa vihloi ihan vähäsen ja tuli hieman kirkkaan punaista verta. Nämä eivät ole tyypilliset kuukautiset minulle. Normaalit kuukautiset ovat niukat alussa ja lopussa, vähän runsaammat siinä keskellä. Ja ne eivät vain lopu ja sitten jatka hetken päästä uudelleen, jos olet urheillut. Ei normaalia. P.S. Tämä ei voinut olla keskenmeno. Ellei se siittiö sitten ollut todella ninja. Joku siittiöiden bruce lee.

Kuukautiset alkoivat ja ne ovat runsaat. Ehkä runsas on uusi normaali? Olen yrittänyt muistella millaisia kuukautisia minulla oli ennen kuin aloin syödä pillereitä... En joutunut oikeastaan koskaan käyttämään yösiteitä, koska öisin vuoto oli aina aika pientä. Enkä muista myöskään anemiaa. Sen kyllä muistaisin jos olisi ollut. Eli eivät ne tällaisia olleet. Onko nämä keskenmenot sekoittaneet kroppani lopullisesti? Pelottavaa.

Odotamme vielä, että normaali kuukautiskiertoni alkaisi ja vasta sen jälkeen jatkamme vauvantekoprojektia. Huhtikuussa tulee täyteen vuosi vauvaprojektia. Ehkä jossain siinä vaiheessa soitan lääkärille ja kysyn, millon sitä pääsisi johonkin lapsettomuustutkimuksiin. Muuten ei mitään mielenkiintoista. Kiukku ja suru alkavat jo vähän helpottaa. Huomaan itsestäni, että mieli ei palaudu jatkuvasti lapsettomuuteen ja suruun. Aiemmin lapsettomuus leijui kuin musta pilvi pääni päällä mihin ikinä liikuinkin. On parempi suunnata ajatukset eteenpäin. Ei saa jäädä pyörimään menneessä. Siitä tulee vain hulluksi. Muutenkin kevättä kohti kuljetaan; valon määrä kasvaa päivä päivältä. Samalla tavalla täytyy vain katsoa tulevaisuuteen toiveikkaana. Ei sitä muutakaan voi. Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun Ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu -- Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa L

"Elämässä tulee eteen monenlaisia ongelmia ja vastoinkäymisiä. Yksi murtuu niiden alle ja lakkaa yrittämästä. -- Toinen toipuu rankoistakin kokemuksista ja jatkaa elämäänsä. -- Selitys siihen, miksi joku lamaantuu ja toinen ei, on resilienssissä." Törmäsin tänään juttuun, josta yllä oleva on suora lainaus (linkki lähteeseen alla). Suosittelen lukemaan koko artikkelin, koska tämä todella kolahti. Vaikeuksista selviytyminen vaatii tietynlaisia luonteenpiirteitä: sopeutumis- ja selviytymiskykyä, rohkeutta, uskallusta, realistista optimismia ja aktiivisuutta. Resilientti ei silti ole jääräpää; hän osaa myös pyytää apua tarvittaessa. Avun pyytäminen vaatii myös rohkeutta. Kun vaikeudet yllättää, edes yksi läheinen ihminen voi riittää selviytymiseen. Kumpaan joukkoon sinä kuulut? Siihen joka murtuu vai siihen joka selviytyy ja jatkaa elämäänsä? Lähde: Anna: Resilienssi ei ole pelkkää sopeutumista (viitattu 14.2.2020).

Tänään verta tuli jo hieman vähemmän kuin eilen, tarkoittaen siis sitä että jos aiemmin oltiin tasolla kuukautiset potenssiin kaksi, nyt ollaan normaalien kuukautisten tasolla. Töistä lähtiessä mietin: tänään voisikin kävellä kotiin! Kaksi korttelia myöhemmin sydämeen alkaa pistää ja hengittäminen on hankalaa. Minä: Ööö, tarkemmin asiaa ajateltuani taidankin mennä bussilla. Lopputulos: pääsin vähän alle puoliväliin, kävin kukkakaupassa ostamassa kimpun tulppaaneja (koska kukat piristävät) ja menin loppumatkan bussilla kotiin. Ai että rakastan anemiaa. PS. Kun puolisoni tuli kotiin, hän ensimmäiseksi tokaisi: "Ootsä vähän kalpee?" En kyllä yhtään ihmettele.

Yöllä alkoi tulla verta. Ja oikein kovasti. Tällä kertaa lakanat onneksi säästyivät. Eilen aamulla tuli vessassa pyyhkiessä hieman pinkkiä verta paperiin. Pikkuhousuihin ei tullut mitään. Laskin päivät ja totesin, että se voi olla kuukautiset ja laitoin siteen. Koko päivänä ei ollut kipuja, ei verta, ei mitään. Ok, eli ei siis vieläkään mitään toivoakaan siitä, että asiat kulkisivat tuttuja, totuttuja ja turvallisia latuja. Ei, tämä latu vie sysisynkkään korpimetsään. Ja sitten tosiaan yöllä se taas alkoi. Verenvuoto on tässä aamupäivänkin ollut sellaista kohtuu voimallista ja kipuja oli sen verran, että yhden buranan jouduin ottamaan. Ei kuukautiset nyt yleensä näin voimallisesti ala. Puolisoni huolestui niin kovin, että päätimme jäädä kotiin ja skipata sukuloinnit, mihin meidät oli kutsuttu. Laskimme että matkoihin olisi mennyt yli tunti per suunta ja siihen olisi kuulunut paljon seisoskelua ja kävelyä bussipysäkeillä. Ei kamalan houkuttelevaa, kun toinen vuotaa verta kuin pistet

Näin unta. Tässä unessa oli yksi töistäni tuttu nainen. Hän oli raskaana, ja oikein komea pallomaha olikin – ja hän tupakoi. Kuin korsteeni. En ollut unessa ainoa, joka katseli häntä aika järkyttyneenä. Noh, tosimaailmassa tämä nainen tosiaan on raskaana (muistaakseni jo kolmas tulossa) ja hän ei todellakaan tupakoi. Mutta kaikesta huolimatta tämä uni herätti ajatuksia. Tuntuu niin epäreilulta, miten jotkut ihmiset vain saavat lapsia, tahtomattaan ja huomaamattaan, ja joille raskaus on järkytys, ei siunaus. Miten paljon lapsia syntyy vahingossa ja huonoihin oloihin, välinpitämättömille vanhemmille, samaan aikaan kun useat pariskunnat yrittävät yrittämistään ja siltikään eivät onnistu? Sellaiset vanhemmat, jotka ovat valmiita lapselle ja jotka todella haluavat sitä? Se tuntuu niin epäreilulta. Väärältä. Maailmassa on jotain pielessä.

Noh, ainakin verenvuoto on loppunut. Eilen ei ollut enää minkäänlaista vuotoa. Olipa se omituista. Ja harmi, jäi nyt totaalisen mysteeriksi, että mitä se oli. En ollut tosiaan ehtinyt tekemään mitään raskaustestejä; enpä ollut tajunnut, että olisin voinut edes olla raskaana. Eikä myöskään mitään ajatustakaan ultrasta, missä tuulimuna olisi voitu luotettavasti todeta. Mutta sinänsä se voi olla ihan hyvin tuulimuna. Aiemminkin olen tullut helposti raskaaksi, joten ei tämä nyt mitenkään epätavallista olisi ollut minun kropalleni. Verta tuli kumman nopeasti ja kumman paljon heti alusta lähtien. Sitten oli se hulahdus, joka jätti nyrkin kokoiset läntit lakanoihin. Ei sekään mitenkään tyypillistä kuukautisille. Mutta toisaalta ehkä kaikki johtui siitä, että kroppa on ihan sekaisin kaikkien peräkkäisten ja aika taajaan sattuneiden keskenmenojen takia. Mene ja tiedä. Mysteeriksi jäi joka tapauksessa.

Eilen alkoi kuukautiset. Okei, ne alkoivat ehkä vähän äkisti ja verta tuli heti alussa paljon, kun yleensä kuukautiset alkavat pikkuhiljaa, mutta päivien puolesta oli ihan uskottavaa, että kuukautiset voisi alkaa. Joten ajattelin, että ehkä kaikki on ihan ok ja toivoin normaaleja, yllätyksettömiä kuukautisia. Sellaiset leppoiset ja mukavat, ei mitään hassua. Annetaan kropan toipua ja päästä takaisin normaaliin päivärytmiin. Noh. Yöllä heräsin siihen (joo, ilmeisesti siihen voi herätä!), että nyt valahti. Juoksen vessaan ja kyllä; vertahan sieltä tuli oikein voimalla. Pikkuhousuihin ja lakanoihin jäi tahrat. Eli siis oliko kyse nyt jostakin muusta? Kolmas keskenmeno? Tuulimuna? Kuka tietää. Mutta mitä minulla on kokemuksia kuukautisista ja keskenmenoista, olen 95 %:sen varma, että tämä oli nyt keskenmeno. Jätetään se viiden prosentin marginaali, jos kroppani on vain jo ihan sekaisin tästä kaikesta ja sen takia kuukautisetkin ovat kamalan dramaattiset. Mikä puhuu keskenmenon puoles

Minä en ole positiivinen ihminen. Minä en ajattele, että jokaisessa myrskypilvessä on hopeareunus ja muuta sellaista roskaa. En usko myöskään jumalaan tai kohtaloon tai että kaikella on tarkoituksensa. Mutta siihen minä uskon, että kaikki mitä elämässä koemme, kehittävät meitä jollakin tapaa. Niin hyvät kuin pahatkin kokemukset. Mitä kaksi keskenmenoa on opettanut minulle? Ensimmäisen raskauden aikaan en tuntenut oloani yhtään valmiiksi siihen. Odotin että raskaaksi tulemisessa menisi aikaa ja ehtisin totutella ajatukseen siitä, että minusta saattaa tulla äiti. Mutta sitten kun se tapahtuikin heti... Olin aika peloissani. En tuntenut itseäni valmiiksi, en alkuunkaan. Minulla ei ole kovaa hoivaviettiä tai vauvakuumetta. En ole koskaan pitänyt kamalasti lapsista. Muiden ihmisten vauvojen ihastelu ei kiinnosta minua. Joten kieltämättä se sai miettimään, onko minusta tähän alkuunkaan. Onko minusta äidiksi? Ja sitten tulikin keskenmeno. Se sai minut tajuamaan, mitä minä haluan. Tajusi

Tuttavaperheessä tapahtui viimevuonna onnettomuus. Tämä tuttu joutui pyörätuoliin. Hän oli kyläilemässä ja kertoi unestaan: Juttelin kaverin kanssa. Hän kysyi: "Osaatko sinä kävellä?" "En osaa." "Oletko kokeillut?" "En." "No, kokeile!" Nousin ylös ja kävelin viisi metriä. Ja ajattelin, että jos pystyn kävelemään viisi metriä, pystyn kävelemään maailman äärin. Ja niin minä kävelin.

Ei minulla. Vaan mieheni siskolla. Ugh. Vauvauutisten kuuleminen on kauheinta mitä on, jos itsellä on hieman vaikeuksia samalla saralla. Olo oli järkyttynyt. Katkera. Vihainen. Surullinen. Itkettikin. Sitten ajattelin: en anna tämän lannistaa itseäni. Muistin vanhan ja pätevän neuvon. Elämässä ei ole kyse siitä, kuinka monta kertaa sinut lyödään maahan, vaan siitä kuinka monta kertaa nouset sieltä maasta ylös. Mutta onko tämä jotakin, mistä voin puskea läpi silkalla tahdonvoimalla? Noh. Suurimmassa osassa keskenmenotapauksissa syytä ei tiedetä. Eikä syy koskaan selviä. Jos syy on selvitettävissä (kuten geenien yhteensopimattomuusongelma), se voidaan myös kiertää. Eli kyllä, ainakin tällä hetkellä kyse on vain tahdonvoimasta. Kuinka paljon tahdon tätä vauvaa. Kuinka kauan olen valmis jatkamaan yrittämistä. Ja sitten kun onnistumme, tulemme arvostamaan lopputulosta aivan eri tavalla. Kaikkein paskimpanakin päivänä, kun olen saanut nukuttua yöllä neljä tuntia ja siinä se kersa