Tuulimunavauva

Näin unta. Tässä unessa oli yksi töistäni tuttu nainen. Hän oli raskaana, ja oikein komea pallomaha olikin – ja hän tupakoi. Kuin korsteeni. En ollut unessa ainoa, joka katseli häntä aika järkyttyneenä. Noh, tosimaailmassa tämä nainen tosiaan on raskaana (muistaakseni jo kolmas tulossa) ja hän ei todellakaan tupakoi. Mutta kaikesta huolimatta tämä uni herätti ajatuksia. Tuntuu niin epäreilulta, miten jotkut ihmiset vain saavat lapsia, tahtomattaan ja huomaamattaan, ja joille raskaus on järkytys, ei siunaus. Miten paljon lapsia syntyy vahingossa ja huonoihin oloihin, välinpitämättömille vanhemmille, samaan aikaan kun useat pariskunnat yrittävät yrittämistään ja siltikään eivät onnistu? Sellaiset vanhemmat, jotka ovat valmiita lapselle ja jotka todella haluavat sitä? Se tuntuu niin epäreilulta. Väärältä. Maailmassa on jotain pielessä.

Noh, ainakin verenvuoto on loppunut. Eilen ei ollut enää minkäänlaista vuotoa. Olipa se omituista. Ja harmi, jäi nyt totaalisen mysteeriksi, että mitä se oli. En ollut tosiaan ehtinyt tekemään mitään raskaustestejä; enpä ollut tajunnut, että olisin voinut edes olla raskaana. Eikä myöskään mitään ajatustakaan ultrasta, missä tuulimuna olisi voitu luotettavasti todeta. Mutta sinänsä se voi olla ihan hyvin tuulimuna. Aiemminkin olen tullut helposti raskaaksi, joten ei tämä nyt mitenkään epätavallista olisi ollut minun kropalleni. Verta tuli kumman nopeasti ja kumman paljon heti alusta lähtien. Sitten oli se hulahdus, joka jätti nyrkin kokoiset läntit lakanoihin. Ei sekään mitenkään tyypillistä kuukautisille. Mutta toisaalta ehkä kaikki johtui siitä, että kroppa on ihan sekaisin kaikkien peräkkäisten ja aika taajaan sattuneiden keskenmenojen takia. Mene ja tiedä. Mysteeriksi jäi joka tapauksessa.

Eilen alkoi kuukautiset. Okei, ne alkoivat ehkä vähän äkisti ja verta tuli heti alussa paljon, kun yleensä kuukautiset alkavat pikkuhiljaa, mutta päivien puolesta oli ihan uskottavaa, että kuukautiset voisi alkaa. Joten ajattelin, että ehkä kaikki on ihan ok ja toivoin normaaleja, yllätyksettömiä kuukautisia. Sellaiset leppoiset ja mukavat, ei mitään hassua. Annetaan kropan toipua ja päästä takaisin normaaliin päivärytmiin. Noh. Yöllä heräsin siihen (joo, ilmeisesti siihen voi herätä!), että nyt valahti. Juoksen vessaan ja kyllä; vertahan sieltä tuli oikein voimalla. Pikkuhousuihin ja lakanoihin jäi tahrat. Eli siis oliko kyse nyt jostakin muusta? Kolmas keskenmeno? Tuulimuna? Kuka tietää. Mutta mitä minulla on kokemuksia kuukautisista ja keskenmenoista, olen 95 %:sen varma, että tämä oli nyt keskenmeno. Jätetään se viiden prosentin marginaali, jos kroppani on vain jo ihan sekaisin tästä kaikesta ja sen takia kuukautisetkin ovat kamalan dramaattiset. Mikä puhuu keskenmenon puoles

Minä en ole positiivinen ihminen. Minä en ajattele, että jokaisessa myrskypilvessä on hopeareunus ja muuta sellaista roskaa. En usko myöskään jumalaan tai kohtaloon tai että kaikella on tarkoituksensa. Mutta siihen minä uskon, että kaikki mitä elämässä koemme, kehittävät meitä jollakin tapaa. Niin hyvät kuin pahatkin kokemukset. Mitä kaksi keskenmenoa on opettanut minulle? Ensimmäisen raskauden aikaan en tuntenut oloani yhtään valmiiksi siihen. Odotin että raskaaksi tulemisessa menisi aikaa ja ehtisin totutella ajatukseen siitä, että minusta saattaa tulla äiti. Mutta sitten kun se tapahtuikin heti... Olin aika peloissani. En tuntenut itseäni valmiiksi, en alkuunkaan. Minulla ei ole kovaa hoivaviettiä tai vauvakuumetta. En ole koskaan pitänyt kamalasti lapsista. Muiden ihmisten vauvojen ihastelu ei kiinnosta minua. Joten kieltämättä se sai miettimään, onko minusta tähän alkuunkaan. Onko minusta äidiksi? Ja sitten tulikin keskenmeno. Se sai minut tajuamaan, mitä minä haluan. Tajusi

Tuttavaperheessä tapahtui viimevuonna onnettomuus. Tämä tuttu joutui pyörätuoliin. Hän oli kyläilemässä ja kertoi unestaan: Juttelin kaverin kanssa. Hän kysyi: "Osaatko sinä kävellä?" "En osaa." "Oletko kokeillut?" "En." "No, kokeile!" Nousin ylös ja kävelin viisi metriä. Ja ajattelin, että jos pystyn kävelemään viisi metriä, pystyn kävelemään maailman äärin. Ja niin minä kävelin.

Ei minulla. Vaan mieheni siskolla. Ugh. Vauvauutisten kuuleminen on kauheinta mitä on, jos itsellä on hieman vaikeuksia samalla saralla. Olo oli järkyttynyt. Katkera. Vihainen. Surullinen. Itkettikin. Sitten ajattelin: en anna tämän lannistaa itseäni. Muistin vanhan ja pätevän neuvon. Elämässä ei ole kyse siitä, kuinka monta kertaa sinut lyödään maahan, vaan siitä kuinka monta kertaa nouset sieltä maasta ylös. Mutta onko tämä jotakin, mistä voin puskea läpi silkalla tahdonvoimalla? Noh. Suurimmassa osassa keskenmenotapauksissa syytä ei tiedetä. Eikä syy koskaan selviä. Jos syy on selvitettävissä (kuten geenien yhteensopimattomuusongelma), se voidaan myös kiertää. Eli kyllä, ainakin tällä hetkellä kyse on vain tahdonvoimasta. Kuinka paljon tahdon tätä vauvaa. Kuinka kauan olen valmis jatkamaan yrittämistä. Ja sitten kun onnistumme, tulemme arvostamaan lopputulosta aivan eri tavalla. Kaikkein paskimpanakin päivänä, kun olen saanut nukuttua yöllä neljä tuntia ja siinä se kersa