Yksi vuosi, kaksi keskenmenoa

Vuoden 2019 alussa aloin puolisoni kanssa hankkia lasta. Lopetin e-pillereiden käytön ja ennen kuin minulla ehti alkaa ensimmäiset luonnollisesti kuukautiset, olin jo raskaana. Mielessäni ajattelin, voiko tämä edes olla näin helppoa? Muistan kun kuukautiseni olivat olleet jo pari viikkoa myöhässä ja olin nuhan takia työterveydessä. Kerroin hoitajalle, että saatan olla raskaana. Hoitaja oli siihen skeptisenä: "Ne on varmaan vaan myöhässä." Olihan se aika outoa ajatella, että lopetan pillerit ja PAM olen jo raskaana.

Mutta niinhän siinä kävi, että ei se ollutkaan helppoa.

Ensimmäinen keskenmeno

Toukokuun lopulla 2019 on ensimmäinen ultra, raskausviikolla 12. Lääkäri alkaa puhua: "Ja täällä näkyykin sitten–" Hiljenee äkisti ja sanoo: "Ei näykään." Ja sitten tulee ne sanat: "Olen niin pahoillani..."

Ei tullutkaan vauvaa. Tuli keskenmeno.

Kyseessä on tuulimunaraskaus. Raskaus ei ole lähtenyt liikkeelle oikein. Alkiota ei ole muodostunut, vaan kohdussa on vain solupussi. Wanna-be-kasvain, ei mitään muuta.

Lääkäri antaa paperin, missä lukee se kamala, k:lla alkava sana: KESKENMENO. Tällainen minä nyt sitten olen, ajattelen. Olen keskenmenon saanut nainen. En oikein vieläkään pysty uskomaan mitä on tapahtumassa.

Saan ajan naistentautien poliklinikalle. Saan lääkkeet kohdun tyhjennykseen. Itse lääkkeiden otto ja tyhjennys sujuvat hyvin. Noin viikko tyhjennyksen jälkeen kesken työpäivän alan vuotaa – rajusti. Lähden kesken työpäivän kotiin, olin pyörällä tietysti. Pyöräilen ja tunnen kuinka vuodan verta; heppoinen side ei onnistu imemään kaikkea. Tiedän, että housut ovat jo läpikastuneet, mutta mikään ei auta. On vain pyöräiltävä, on vain päästävä kotiin.

Kotona en laita pyörää varastoon, jätän sen ulos. Ei ole aikaa. Eteisessä heitän kassini, takkini, kenkäni; ei ole aikaa laittaa niitäkään. Juoksen alakertaan kylpyhuoneeseen ja alan kuoria farkkuja päältäni pois. Ne ovat veressä – aivan hirvittävästi veressä. Pikkuhousut myös. Riisun ne ja menen suihkuun. Virutan vaatteita kylmän veden alla, eikä siitä tunnu tulevan loppua. Verta on niin paljon.

Vuodan voimakkaasti muutaman tunnin ajan. Kerran vessasta ulos tullessa lakoan lattialle. En menetä tajuani, mutta kaukana se ei ole. Olen pahasti aneeminen ja anemiaa kestää useita päiviä. Vielä pari päivää myöhemmin verta valahtaa housuihin muutamaan otteeseen. Jotenkin silti selviän. Kroppa on ihmeellinen; se kestää todella kamalaakin rökitystä.

Toinen yritys...

Päätimme jatkaa yritystä heti, kun vain voi. Polilla suosittelivat odottamaan yhden kuukautiskierron, jotta lasketun ajan määrittely olisi helpompaa. Ehtii mennä kaksi kiertoa ja olen taas raskaana.

Lokakuussa 2019 alan vuotaa verta. Vuoto on vähäistä ja siksi yritämme toivoa parasta, vaikka mahassa velloo huono olo. Päässä takoo vain ajatus: kohta se keskenmeno alkaa. Käyn vessassa vähän väliä; vain odotan sitä hetkeä, milloin valahtaa. Milloin se alkaa.

Soitan totta kai neuvolan neuvontapuheluun heti ensimmäisenä arkipäivänä ja he ohjaavat avoneuvolaan, missä kuunnellaan sikiön sydänäänet. Neuvolatäti etsii ja etsii. Makaan pöydällä ja tunnen kauhuni vain nousevan. Ajattelen: ei sieltä löydy mitään. Se on tuulimunaraskaus.

Lopulta täti löytää sydämen äänen. Mutta minusta se kuulostaa oudolta. Olen kuullut, että sikiön sydänääni on todella nopea, sellainen: tsup tsup tsup -ääni. Tämä on tasainen ja kova jyskytys. En kuitenkaan sano mitään. Ehkä haluan uskoa. Ehkä haluan luottaa, että hoitohenkilökunta tietää mitä tekee.

Seuraavalla viikolla on ultra. Raskaus on viikolla 12. Siellä se paha tunne varmistuu: tuulimunaraskaus, taas. Ei se ollutkaan sikiön sydänääni, se oli vain oma paniikissa lepattava sydämeni. Toisaalta tieto tuo pientä helpotusta. Nyt tiedän, miksi vuodan verta. Kehoni vain toimii oikein; se on ymmärtänyt, että tämä raskaus ei tule etenemään ja yrittää – ehkä hieman ponnettomasti, mutta yrittää kuitenkin – päästä eroon raskausmateriaalista.

Minut mankeloidaan saman ruljanssin läpi kuin viimeksikin. Tällä kertaa itken naistentautien polilla. Istun tuoliin ja pillahdan kyyneliin, kun tajuan olevani täällä taas; ja että voi olla, että olen vielä kolmannenkin kerran. He ymmärtävät mitä pelkään ja lohduttavat, ettei tämä merkitse vielä mitään. Vaikka nyt tulikin kaksi tuulimunaraskautta peräkkäin, voin aivan hyvin saada vielä lapsia. Vielä viimeiseksi hoitaja sanoo minulle: "Vaikka yleensä toivotetaan 'näkemiin', niin mä toivon, että me ei enää nähdä. Ja että seuraavalla kerralla kun tuut tänne, tuut ihan toisesta ovesta ja ihan toisesta syystä."

Kolmas kerta toden sanoo?

Nyt eilen alkoi normaalit kuukautiset. Ensimmäistä kertaa viimeisimmän keskenmenon jälkeen. Kohta pääsemme yrittämään uudestaan. Pelottaa todella paljon. Entä jos tälläkin kertaa tulee keskenmeno? Kolmannen peräkkäisen keskenmenon jälkeen aletaan tutkia, onko siihen jotakin syytä. Suurimmassa osassa tapauksia mitään selitystä ei löydy.

En odota tältä tulevalta, seuraavalta raskaudelta mitään. Ja aion todellakin varata yksityiselle puolelle ajan varhaisultraan heti, kun se on mahdollista. Ihan jo oman mielenterveyden vuoksi. Tämän toisen raskauden aikana rankinta oli se epävarmuus. En pystynyt iloitsemaan raskaudesta, koska epäilin koko ajan sen todellisuutta. En missään vaiheessa oikein edes jaksanut uskoa, että olin raskaana. Toivoin kyllä, mutta en uskonut.

Toivon, että tämä ensimmäinen blogaus jää myös viimeiseksi. Toivon, että seuraava raskaus menee hyvin ja yllätyksettömästi loppuun asti. Näissä kahdessa muussa oli vuoristorataa ihan riittämiin.