Hyviä puolia

Minä en ole positiivinen ihminen. Minä en ajattele, että jokaisessa myrskypilvessä on hopeareunus ja muuta sellaista roskaa. En usko myöskään jumalaan tai kohtaloon tai että kaikella on tarkoituksensa. Mutta siihen minä uskon, että kaikki mitä elämässä koemme, kehittävät meitä jollakin tapaa. Niin hyvät kuin pahatkin kokemukset.

Mitä kaksi keskenmenoa on opettanut minulle?

Ensimmäisen raskauden aikaan en tuntenut oloani yhtään valmiiksi siihen. Odotin että raskaaksi tulemisessa menisi aikaa ja ehtisin totutella ajatukseen siitä, että minusta saattaa tulla äiti. Mutta sitten kun se tapahtuikin heti... Olin aika peloissani. En tuntenut itseäni valmiiksi, en alkuunkaan. Minulla ei ole kovaa hoivaviettiä tai vauvakuumetta. En ole koskaan pitänyt kamalasti lapsista. Muiden ihmisten vauvojen ihastelu ei kiinnosta minua. Joten kieltämättä se sai miettimään, onko minusta tähän alkuunkaan. Onko minusta äidiksi?

Ja sitten tulikin keskenmeno. Se sai minut tajuamaan, mitä minä haluan. Tajusin, että haluan vauvan, juuri silloin kun minä menetin sen.

Ja toinen keskenmeno on vain vahvistanut tuota tunnetta. Minä haluan tätä. Minä olen valmis. Mitä enemmän jonkin asian takia joutuu taistelemaan, sitä enemmän sitä haluaa.

Ja sitten kun saavutan tämän haaveeni (ja minähän saavutan sen; keinolla millä hyvänsä), tulen arvostamaan lopputulostakin ihan toisella tavalla. En tiedä olisinko arvostanut sitä samalla tavalla, jos tämä ensimmäinen yritys olisi onnistunut. Olisinko ollut huono äiti, juuri niin kuin pelkäsinkin? En tiedä.

Nämä koettelemukset ovat muuttaneet minua, mutta ainoastaan parempaan suuntaan. Minä olen valmis.